Elämän mielekkyys

Olen ollut viime aikoina onnellisempi kuin ennen. Vasta varhaislapsuuteni oli varmuudella yhtä onnellista tai onnellisempaa aikaa kuin nykyinen. Haluatko tietää, mikä tekee minut onnelliseksi?

En ole paras henkilö puhumaan siitä, millaista on hyvä elämä. Vanhemmilla ihmisillä on siitä usein paljon paremmat käsitykset. En siksi edes yritä, vaan kerron vain tämänhetkisestä tilanteestani.

Kirjoitan siis omalta tasoltani, nykyisestä näkökulmastani, ja tämä kannattaa ottaa huomioon. Saatan vielä muuttaa näkemyksiäni paljon.

Elämäni mielekkyys syntyy oikeista, mielekkäistä tavoitteista ja vaivannäöstä niiden suhteen. Se ei juuri lainkaan liity välittömiin aistinautintoihin.

Aistinautinnot, kuten miellyttävän näköinen ympäristö, ovat tietysti tärkeitä, mutta ne eivät riitä minulle onneen. Eivät alkuunkaan. Niiden vastakohta, aistillinen kärsimys voi romuttaa onnen, mutta ei säännönmukaisesti tai välttämättä. Joskus elämän mielekkyys edellyttää aistillista kärsimystäkin.

Se onko kärsimys mielekästä vai ei riippuu siitä, onko kärsimys turhaa.

Oikeiksi ja hyviksi kokemieni asioiden nyt ollessa uhattuna, ja halutessani nähdä vaivaa niiden suhteen, koen taistelutahtoa. (Heti pitää huomauttaa, että taistelua on muukin kuin väkivalta.) Koen, että minun kuuluu taistella puolustamieni asioiden vuoksi, ja asianmukaiset kärsimykset ja vaivat saavat kuulua tähän.

Kärsimys oikean asian puolesta ei haittaa. Kärsimyksellä kyllä on merkitystä, en ole esimerkiksi monikultturisti, joka vähättelee aatteensa käytännön toteuttamisen aiheuttamia kärsimyksiä.

Monikultturismin aiheuttamat kärsimykset ovat täysin turhia, ne eivät edistä monikultturistin ihannoimia asioita mitenkään, vaan koetaan pelkästään ylimääräiseksi haitaksi. Sellaista kärsimystä minäkin kammoksun. Turhaa tuskaa vastaan haluan taistella - vaikka se tuottaisi minulle tuskaa.

Tässä ei ole mitään paradoksaalista. Asetan mielettömyyttä vastaan mielekkyyden, järjetöntä vahingoittamista vastaan aiheelliset uhraukset.

En olisi jaksanut aloittaa blogia, jos minulla ei olisi ollut syytä, palavaa tahtoa toimia oikeuden ja vapauden puolesta. Tämä voi kuulostaa lapselliselta maailmanparannus-innolta, ja sitä se saa ollakin.

En häpeä sitä, mitä sairastunut yhteiskuntamme ja nykykulttuurimme kehottaa häpeämään, että haluan vaikuttaa asioihin suuressa mittakaavassa. En häpeä sitä, että ajatteluni ei pyöri pääosin itseni ympärillä, että katson usein haikeana kaukaisuuteen miettien merkittäviä, olennaisia asioita.

En häpeä sitä, että koen olevani vain pisara meressä, meren ollessa valtava, tärkeä kokonaisuus, kansojen ruokkija, löytöretkien rajaton ulappa, laivojen upottaja, ihmisten hukuttaja. En häpeä sitä, että rakastan merta ja käsitän olevani sen rinnalla mitätön.

Enkä häpeä sitä, että haluan mitättömyydestäni huolimatta muuttaa meren suunnan, asettua aaltoja vastaan.

Olen "maailmanparantaja", eikä siinä ole mitään "lapsellista" sanan pahassa merkityksessä. Lapsellista ja häpeällistä on olla itseriittoinen, itsekäs ja vastuuton kuten kulttuurimme opettaa.

"Lapsellista" on myös tunteenomainen, oikeaoppisuuteen keskittyvä "maailmanparannus", joka todellisuudessa tuhoaa ihmisyyttä, kuten monikultturismi tai pseudofeminismi. Monikultturismi on todellista "maalailua", haihattelua, naurettavaa, valheellista utopiaa.

Myös uteliaisuuden tyydyttäminen on minulle syvällisesti mielekästä. Se herättää tietyn tunteen, josta olen nauttinut jo varhaislapsuudesta asti. En osaa kuvata sitä tunnetta, mutta se lienee yleis-inhimillinen, ja suurimmalla osalla lienee siksi käsitys siitä mitä tarkoitan.

Uteliaisuuden tyydyttämättä jättäminen on vaikeaa. Haluaisin usein katsoa asioita vielä syvemmälle, käydä vielä kauempana, kääntää jokaisen kiven. Kun en voi, koen haikeutta.

Myönnän, uteliaisuuden tyydyttämisestä saamani tunne on aistinautinto, jonka olen asettanut itseisarvoiseen asemaan. Äskenhän juuri kritisoin aistinautintojen asettamista muun edelle.

Samalla tavalla arvostan myös esimerkiksi kauneuden kokemista. Näissä molemmissa on kuitenkin merkittävintä tieto. Uteliaisuuden tyydyttäminen on itsessään tiedon lisäämistä, kun taas kauneudessa sen välitöntä kokemista tärkeämpää on minulle tieto siitä, että kauneutta on, tai että oma toiminta edistää sitä.

Jos tiedän, että metsässä on hirviä tai muita kauniita eläimiä, metsä on minulle kauniimpi, vaikka en olisi nähnyt niistä yhtäkään.

Jos tiedän, että toimintani puolustaa kauniita ja hyviä asioita, estää niiden tuhoutumista, koen esteettistä kauneutta, vaikka ympäristöni olisi ruma.

Myös ajatus voi olla kaunis - tai ruma. Johdonmukainen ja järkevä ajatus on usein kaunis, ja ristiriitainen ajatus on usein ruma. Se että haluan muotoilla ajatuksistani kauniita ja totuudenmukaisia voi johtua juuri siitä, että arvostan kauneutta.

Vastaavalla tavalla tunne voi olla kaunis tai ruma. Johdonmukainen, "järkevä", asiaankuuluva tunne on kaunis, vaikka se olisi tuskainen.

Jos suren hyvän asian menetystä, suru on asiaankuuluvaa ja mielekästä. Jos pelkään hyvän asian puolesta, pelko on oikein. Jos kärsin oikean asian puolesta, kärsimys on mielekästä.

Ilman mielekästä kärsimystä ja vaivannäköä elämäni olisi tyhjää ja turhaa. Luulen, että tämä on syy suurimpaan osaan nykyajan länsimaalaisten masennuksesta ja itsemurhista. Ihmisille ei anneta mielekästä sisältöä elämään, se jopa kielletään. Ihmisiä kehotetaan keskittymään omiin asioihinsa, ja jättämään ajattelu "fiksuimmistolle".

Ihmiseltä kuitenkin puuttuu olennaisin, jos hän ei ajattele asioita itseään laajemmin. Ihmiset ovat jo muinaisajoista asti ajatelleet laajemmin, vähintään oman heimonsa mittakaavassa. Se on aivan olennaista, ihminen ei menesty kovin hyvin yksin. Kulttuuria ja sivilisaatiota ei olisi syntynyt ilman oman arkielämän ylittävää ajattelua. Ihmistä ei olisi syntynyt.

Ihminen on ennen kaikkea olento, joka kykenee ajattelemaan laajassa mittakaavassa. Jos tämä tukahdutetaan, siitä seuraa vakavia ongelmia, kuten nykyisin Länsimaissa.